Koulu on koulua, eikä muuksi muutu

Lomailut on nyt pieneltä erää lomailtu ja hitaat, rauhaisat aamuheäämiset nukuttu, sillä vakaa tosiasia on, että kouluun tänne on tultu. Vajaan viikon kouluilukokemuksella en vielä pahemmin osaa sanoa, onko kyseessä ikävä vai mieluisa asia, mutta toivo ainakin on tähän asti korkealla.

Eli viime viikon maanantaina aloitti tämä roosa (ensin tuo nimi oli ihan vahingossa kirjoitettu pienellä, mutta sitten päätin, että se näyttää ihan tarpeeksi hyvältä noin ja päädyin kirjoittamaan tämän täysin tarpeettoman selityksen) siis koulutiensä Kasukabe Kyouein lukiossa, jossa oppilastovereita vajaat kaksituhatta henkeä. (Pieni muutos, kun verrataan kotopuolen rakkaaseen, kolmisensadan oppilaan kouluuni...)


　　　　　　　　　　　　　　　



　　　　　　　　　　　　　　　

Katselemassa opinahjoani host-vanhempieni (tuo kakkoskuvaan eksynyt henkilö on täkäläinen äitini, näin sivumennen) kanssa ennen vanrsinaista koulun alkua.

(ja koska Roosa on varovainen eikä tykkää tekijänoikeuskiistoista, hän myöntää kiltisti, että tuo ensimmäinen kuva on poimittu Internetin maailmasta. Hän kun ei löytänyt pytingin julkisivua esittävää kuvaa omasta takaa. Onpas pitkä kuvateksti.)

Ensimmäisenä koulupäivänä muassani ei ollut edes koulupukua tai koululaukkua, vain oma kalpeanaamainen itseni ja tavaton hinku pinkoa saman tien takaisin vällyjen väliin. Voin nimittäin viimein vakuuttuneena todeta, että nuo vaihtariblogien kauhutarinat ensimmäisten koulupäivien aikana vastaan tulleista japanilaisten luokkatovereiden reaktioista eivät välttämättä olekaan niin liioiteltuja.

Yksinkertaisesti niitä ei vain... tarvitse liioitella.

Se kawaii-oi-miten-se-on-ihanan-valkoinen hyörinän määrää on vain uskomaton. Ihmiset tekee täyskäännöksen käytävällä tullakseen taas vastaan ja näyttää kuolevan tyytyväisyyteen, jos vähän tervehtii takaisin. Luokkahuoneessa pulpettini ympärys näyttää leiriltä. Se kiinnostus on niin ylitsevuotavaa, että melkein pelottaa...
      Kyllähän se totta kai osittain (salaa, koska suomalaisia ollaan) oli myös tavattoman imartelevaa (pohdituttaa vähän, millainen egoistinen kakara täältä palaa Suomeen...) mutta oikeastaan sitä vain odotteli tuon 'uutuudenviehätykseni' laantumista, jotta olisi näähnyt, keihin sitä oikeasti kannattaa tutustua. (Ihan liian stressaavaa tämä kuuluisuus, duh.) Nyt toisella kouluviikolla meno on jo vähän laantunut, ja luokkatoverien naamataulutkin alkavat jo näyttää tutummilta ja koko ajan vain vähemmän yltiömukavilta - mikä on, kuten jokainen hyviä kavereita arvostava henkilö (= oletetusti kaikki) tietää, itse asiassa vain hyvä asia, sillä siitä tietää, että toinen alkaa näyttää sitä todellisemmanmukaista minäänsä.

 

Loisteliaat lounastoverini. 

Ihan yhtä hemaisevaa menoa kuin Suomessakin tämä poseeraaminen (lukuunottamatta tuota ihme sormipakkoliikerauhanmerkkijuttua, jota en vain käsitä)

Valitettasti taas en hirmuisesti ole heilunut kamera kädessä. Ainakaan tuolla koulun penkillä - opettajat ovat kuulemma hyvin innostuneita takavarikoimaan elektronisia ystäviä.

Yksi viikko japanilaisessa koulussa ei ole vielä kovin paljoa, mutta aivan normaaleja nuoria ihmisiä (ei mitään japanilaishumanoidiolentoja, Anniinaiseni, valitan) sielläkin luokassa istuu opiskellen, nukkuen tai tehden jotain koulunkäyntiä rakentavampaa puuhaa, kuten pyyhekumikatapultteja. Mutta vaikka ihmiset ovat jotakuinkin samanlaisia kuin kotosallakin (paitsi etteivät nämä tosiaan pahemmin ymmärrä sarkastisen, mustan huumorin taidetta, elämänlähdettäni, huoh) eroja suomalaiseen kouluunkäyntiin verrattaessa näkyy jo huomattavan, suorastaan hämmästyttävän paljon.

 Päivät läpeensä istutaan samassa luokassa (miinus liikuntatunnit), opettajaa kunnioitetaan tunnin alussa että lopussa, jokaisella on omat pienet lounasboksit, bentot - nämä asiat osaisivat täälläpäin koulua käymättömätkin ainakin arvailla. 

Moni pikkuasia saattaisi tosin yllättää. Esimerkiksi se kierrätyspaperimonistetehtävien määrä ja suihkujen puuttuminen koko seitsenrakennuksiselta koulualueelta. (Istupa siinä sitten punaisena pikku joulukinkkuna paikallasi liikuntatunnin jälkeen...) Tai sitä, että liikuntavaatteet vaihdetaan luokkahuoneessa - monissa luokissa vielä tytöt ja pojat yhtäaikaa.

Tärkein ero kuitenkin on opetusmetodit. Erittäin ratkaisevaa, ja omasta mielestäni myös hieman tuhoisaa on, että japanillaisten koulujen opettaminen näyttää perustuvan lähes täysin ulkoa opettelulle. Enkun tunnilla huomasin tämän selvimmin ja ymmärsin myös täysin, miksei kovin moni japanilainen ole kovin ystävällisissä väleissä englannin kielitaidon kanssa.

Ennen kyseisen tunnin alkua (pienestä horteesta heräten) olin aivan täpinöissäni, että jeaa viimein jotain johon voin osallistua - ja sitten se herra opettaja siellä edessä alkaakin englannin kielen sijasta puhua pulputtaa japaniksi. Ja se jatkui, jatkui, ja jatkui. Aina välillä hän kirjoitti jonkin hyvin tärkeän sanan tai kappeleessa olevan erityisen kielioppiasian taululle, josta oppilaat kopioivat sen vihkoihinsa. Ja sitten tunti loppui. Ei käytännössä sanaakaan puhuttua englantia koko tunnin aikana. Vähän sitä naama venähti.

Mutta maassa maan tavalla, niinhän sitä sanotaan. Ja näin sitä pitänee myös tehdä. Kaikki kunnioitukseni japanilaisnuorille, jotka silti oppivat kuin vettä imevät pesusienet. Sisukasta porukkaa.

Siinä tarpeeksi tältä erää, sanovat sormiparkani.

Näkemisiin ja hyvää päivänjatkoa vain kaikille.