Onpa tässä aikaa kulunut ja paljonpa tapahtumia, no, tapahtunut. On käyty Nikkoussa (luontorikas naapurilääni), Asakusassa (ihan loistava Tokion osanen, josta melkein ostin kimonon VIIDELLÄTUHANNELLA JENILLÄ = VIIDELLÄKYMPILLÄ OI MIKSI OI MIKSI EN OSTANUT) ja käyty parissa tervetulojuhlasessakin.
Ja niistä kaikista saisi kerrottua vaikka mitä. Surullisen paljon jääkin tällä kertaa valaisematta, sillä tänään se, mistä tahdon tarkemmin kertoa, on isäntäperheeni kanssa tekemäni kahden päivän matka Kiotoon, suureen kaukorakkauteeni. Siksi käyn nämä aiemmin mainitut paikat ja tapahtumat läpi kuvin.
Nikkou:
Tämä minun oma
ajatuksenkulkuni hieman pelottaa itseänikin, mutta minusta tuntuu, että tuo
kissa oli robotti... (ainakaan meidän kissat ei toista tuntia kyyki samassa
paikassa varsinkaan, jos alapuolella on jotain pajupilliä vinguttava ukkeli)
Kolme viisasta apinaa: 'ei pidä
lapsen pahaa näkevän, kuulevan tai puhuvan'. En tiennytkään, että nämä kaverit
Nikkoussakin asustelevat...
Ei ole mitenkään tuulesta temmattu tuo japanilainen sanonta 'älä sano kaunis, ennen kuin olet käynyt Nikkoussa'. Kaunis se todella on, tuo Nikkou. Jo se, miten vuoret katoavat silmänräpäyksessä ilmaperspektiiviin (öhöhö taidekasvatus) ilmankosteuden takia loisivat yksinään satukirjamaisen maisemoinnin, vaikkei näkymiä puilla olisi peitettykään.
Nämä japanilaiset turistipuodit on
jotain paljon mielenkiintoisempaa kuin kotopuolessa...
Tuossa vasemmalla alanurkalla,
tuon laukkua kantavan randomin ukkelin (ette usko miten vaikeaa on ottaa kuvia,
johon joku randomi ukkeli/akkeli/host-isä ei tallustelisi juuri kun painaa
kameran liipaisinta) takana on muuten se yksi kyseinen kimonopuoti...
Rotary -tervetulojuhla:
Ihan rehellisesti sanottuna ehkä hauskimpia iltoja tuohon mennessä. Paras
(ja ensimmäinen) tervetulojuhla, joka kuunaan on minulle järjestetty, ja
ehdottomasti viihdyttävämpi kuin seuraavana päivänä koulussa järjestetty samaan
yrittävä tapaus, jossa huippuhetket liittyivät erottamattomasti syömiseen
seuran ollessa hieman vaisumpaa...
Muutama luokkani kauniimman
sukupuolen edustaja.
(Siinä taitaa nyt Annellekin olla
vilaus siitä koulupuvusta, olkoonkin että puolet on piilossa...)
Ja näin sitä Roosaa taas
kiusataan. Mokomat.
(Kostin heille sitten
salmiakkikierroksella. Naamat olivat loistavia, mutta valitettavasti minulla on
niistä vain videokuvaa, jota en näin ilman siinä esiintyvien otusten lupaa aio
julkaista.)
Ei, tässä kuvassa
ei ole kyse viattomaan kokispulloon suunnatusta rynnäkköhyökkäyksestä, vaan
kivi-paperi-sakset (tai jan-ken-pon, kuten täällä sanotaan) kamppailusta
viimeisen tuulihatun vuoksi.
Ihan loistava tämä minun Rotary -klubini täällä. Saa minut tuntemaan oloni
tervettuleeksi ihan ilman yrittämistäkin.
Ja sitten päästäänkin Roosan kovasti odottamaan aiheeseen, Kiotoon.
Kovasti oltiin tätä matkaa odotettu, ja kovasti (ehkä hieman epäviisaasti,
myönnettäköön) siltä odotettiin. Aamu viiden aikaan nouseminen sujuu yllättävän
nopsakasti kun tietää että myöhemmin on luvassa jotain mieluisaa.
Tokiota kohti kävi taas tie (tuntuupa jännältä ilmaista asia noin
arkipäiväisesti...), sillä nopein tie japanin kulttuurikeskukseen käy tuon
nykyisen pääkaupungin kautta. Ja näin ollen, niin kuin kahden päivän Kioto-loma
ei olisi tarpeeksi saamaan Roosaa onnelliseksi, Tokio-Kioto välimatkalle hän
sai vielä yhden plussakokemuksen; luotijuna Shinkansenin.
Jo pelkkä juna-asema oli ehdottoman epäjuna-asemamainen. Kiiltävät
kivilattiat, valokylttejä, joiden määränpäät vaihtuvat sitä mukaa, kun junia
tulee ja menee, lasisia kattoja. Ihmisiä juoksemassa matkalaukkujen kanssa.
Itse asiassa koko paikka muistutti enemmän jotain pirun lentoterminaalia. Mutta
ei se mitään. Ne junatkin muistutti nimittäin vähän lentokoneita.
Eikä se nopeuskaan ollut kuin vajaat kolmesataa kilometriä tunnissa...
VR
JR
Itkettää :')
Heti alkuun pääsi Roosa ihastelemaan arkkitehtoisia kaunistuksia. Jo pelkät bussimatkat varsinaisille nähtävyyksille olivat paikoin silmänruokaa - vanhoja taloja kun on säästynyt siunatun paljon luonnonkatasrofeilta ja moderneilta ah-niin-käteviltä-palikkataloilta.
Majapaikkamme, loistelias Hatanaka Ryokan, oli jo itsessään jotain, jonka vuoksi voisi syödä hattunsa. Perinteinen japanilainen majatalo perinteisten talojen alueella (koska en tiedä, miksi muuksi sellaista vanhoja taloja täynnä olevaa paikkaa kutsua) loistavalla palvelulla ja hienostelevalla ruoalla. En edes halua tietää, mitä koko hoito maksoi...
Majatalon julkisivu, huoneen ulko-
ja sisänäkymä (olemassaolomme vuoksi huoneen harmonia taisi hieman
häiriintyä...), sekä hotellin aamiainen.
Kahden päivän aikana kävimme ties kuinka monessa nähtävyydessä (ihanan väljällä aikataululla kuitenkin, syynä majapaikkamme loistava sijainti) ja veisi saamattoman paljon aikaa ja vaivaa käydä kaikki tarkasti läpi (plus että todennäköisesti kaikki lukijat eivät ole aivan yhtä intohimoisia arkkitehtuurin ihailijoita kuin kirjoittaja itse...) joten laitan kuvia vain aikaisemmin käyttämääni tapaan ja kommentoin jotain kovin viisasta, jos sen katson tarpeelliseksi.
...olipa pitkä lause...
Nijou-jou -linna:
Varsin vaikuttava linnoitus, joka toimi mm. Tokugawa shogunaatin (keisarista seuraavat isojehut pyöristetysti vuosina 1600-1800-jotain. Koska te ette kumminkaan googlettanut aiemmin, mur) majapaikkana. Valitettavasti valokuvaaminen ei ollut sallittua linnan sisätiloissa lukuisten historiallista arvoa kantavien maalausten vuoksi, so no pictures of them for you my dears.
Se on kyllä pakko mainita, että koko linna oli selvästi rakennettu turvallisuutta ajatellen kaikesta sen estetiikasta huolimatta. Yllä olevassa kuvassa näkyvässä kartassa (herranjestas suomen kieli) olevan pohjapiirroksen rakenne puhuu aika hyvin sen puolesta. Samoin kuin esimerkiksi se, että linnan lattia on tarkoituksella rakennettu nitisemään (ns. 'satakielilattia') jotta mahdolliset hiipparoijat huomattaisiin ajoissa.
(Miku ja Ellu ette arvaa, miten kovasti Roosan kirjoituskäsi alkoi syyhytä täällä erästä tiettyä tarinaa ajatellen...)
Kinkaku-ji:
Eli 'Kultaisen paviljongin temppeli' on ehkä yksi Kioton kuuluisimpia temppeleitä täysin kullatulla julkisivullaan, ja luonnollisesti myös juuri se paikka, jossa kamerani päätti ottaa hatkat ja heittäytyä virrattomaksi. Kuinka rakastankaan teknologiaa.
Suru kuitenkin kääntyi pian iloksi, sillä host isäni päätti jälleen näyttää jalomielisyyttään ja antaa Roosa-rukan lainata järjestelmäkameraansa, joka painoi kuin synti mutta toimi kuin unelma. Kiitokseni~
Vielä en ole voinut siirtää
kyseisiä kuvia koneelle, joten siinä teille Googlesta kaapattu kuvanen.
Koudai-ji:
.
.
.
...ihan teehuone se vaan on.
Koska tässä vaiheessa joku raivostuttava kohtalon oikku päätti, että Roosa on nyt ollt aivan liian iloinen ja tehnyt kamalan rikoksen syömällä viattomasta pörröturkista valmistettua kettukeittoa (älkää katsoko noin, host-äiti sen miulle tilasi...) hän sairastui. Raivostuttavasti ja mahaa kipristävästi. Onneksi se ei kuitenkaan kestänyt koko päivää, ja saatoin jatkella eloani iloisena pikku turistina hämärtyvässä Kiotossa.
Varsinkin tässä pimeän aikaan
(kännykkäkameralla) otettujen kuvien paikassa oli aivan erityinen tunnelma,
sillä tuolloin paikalla ei ollut ketään muita vierailijoita kuin minä ja
rakkaat host-vanhempani. Oli vain hiljaiset kadut ja lyhtyjen valot sekä
kaukaiset äänet, jotka ilta himmensi pehmeiksi ja turvallisiksi. Oli vain
tyyneys ja rauha.
Kiyomizu-tera:
Tähän kuvan ottamispaikalle
tullessani päähän vähän niin kuin iski sillälailla 'hei täähän on TÄÄ paikka'.
Kovaa on kuuluisuuksilla kun turistipahainen ei tajua sen olevan kyseessä ennen
kuin seisoo samalla paikalla, josta turistioppaan kuvanen on otettu...
Säälittävää toimintaa...
En ole ihan tietoinen, mitä nämä
metsiin ripotellut punaessuiset jutut on, mutta koska ne jotenkin kummallisesti
tuo mieleeni muumi-otukset, miksi en pitäisi niistä.
(...ette muuten uskokaan miten kovasti imago puhkuu (ja varmaan kohta puhkeaa) kun voi tuollalailla sivumennen sanoen kertoa vierailleensa paikassa, joka sisältää sanan 'keisarillinen'...)
Vielä taksissa kyseiseen paikkaan matkatessa en itse asiassa vielä tiennyt, että olimme menossa näinkin tärkeään paikkaan. (Siinä sitä vaan urpoillen tuijottelin maisemia. Taas vaihteeksi.) Vasta kun oltiin jonkin aikaa ajettu sellaista muurin seinämän viertä, joka ei vain tuntunut päättyvän, kysyin että 'mikä tuo juttu tuolla sisällä on, kun se on noin kovasti peitetty' ja vastaus kuului että 'se oli keisarin koti, ennen kuin muutti Tokioon' putkahdin ajatuksistani oikeaan maailmaan. Keisarin kämpät - kyllähän se minulle passaa.
Kyseisen puljun (tai puljumaan,
sillä paikka muistutti enemmän kylää kuin yhtenäistä rakennusta) ja sitä
ympäröivän kansallispuutarhan kanrtta.
Tämän jokseenkin massiivisen
portin takana oleva rakennus, Shishinden, on koko palatsin keskeisin paikka,
eikä näin ollen (sisätilojen ja keisarin asuinrakennusten lisäksi) ollut
yleisölle avoin. Olihan se mukava nähdä edes kaukaa.
Minua hieman huolestuttaa, että
näytinkö yhtä hömelöltä kuin nämä tuntemattomat henkilöt pikku kamerani kanssa
sihtaillessa...
Palatsin jälkeen käytimme viimeiset luppotunnit ennen
kotiinpaluuta ostosten ja syöminkien parissa. Rattoisaa aikaa. Juna-asemalla törmättiin vielä pariin tälläiseen maikoonkin:
Kotiin lähteminen oli miltei surullista, ajattelin. Mutta
sitten tajusin, että tosiaan ajatuksissani käytin sanaa 'kotiin lähteminen',
enkä voinut kuin tuntea hieman hämmentävää iloa. Jotenkin, jollain keinolla
olen onnistunut tavoitteessani ja saavuttanut sen, mitä en uskaltanut Suomesta
lähtiessä kuin hiljaa mielessäni toivoa: toisen kodin.
Heipähei tältä erää, pitäkää huolta itsestänne siellä.
Minustakin pidetään täällä.
Roosa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti