Matkailua kerrakseen

On tämä vaan aika hassu juttu - sellaisen hupsun viikon olen täällä nyt oleskellut, ja ehtinyt olen jo useampaan paikkaan kuin Suomessa puoleen vuoteen. Kummallista melkein, sanoisin. Mutta sitäkin enemmän mahtavaa.

Ajattelin, että sekavuudelta välttymiseksi helpointa olisi erotella tapahtumat ihan reilulla kädellä paikkojen mukaan. Joten teen niin.


Kamakura & Yokohama

Tai tarkemmin sanottuna Kamakuran Tsurugaoka Hachiman-gu, suuri  Buddha ja Yokohaman China Town.
Noin neljä päivää sitten olimme host-äitini, tämän ystävättären ja ruotsalaisen vaihtarin kanssa kierroksella, joka sisälsi nuo paikat. Luvattoman hienoja kaikki.


26.8. Lähdimme siis ajelemaan jo aamukuuden aikaan näitä eteläisempiä naapurikaupunkejamme kohti. Kovaahan se oli nousta, varsinkin kun oli jo ehtinyt tottua siihen, että isäntäperhe antaa meikäläisen nukkua lähestulkoon niin paljon kuin meikää huvittaisi, mutta pitihän sitä, että ehtisi jotain katsellakin.

Bussimatka taisi kestää vajaat kaksi tuntia. Se oli itse asiassa aika silmiä avartava bussimatka, sillä siinä samalla vähän niin kuin tajusin, mitä tarkoittaa 'maailman suurin metropoli'.
     Tuosta puolentoistatunnin ajosta nimittäin yli tunti meni siinä, kun ajoimme Tokioa reunustavia siltoja. Niitä talojen yllä kulkevia jättisiltoja on oikeasti ihan järkyttävästi, ja jotkut niistä on varmaan kymmeniä kilometrejä pitkiä.
     Aivan uskomattoman laaja alue, oli siinä tällä maalaistollolla silmät haljeta ensimmäiset parikymmentä minuuttia. Loppujen viidenkymmenen minuutin kohdalla kävi vähän niin kuin matkalla loputtomien peltojen halki - sitä vähän niin kuin on silleen että ai, tuo pilvenpiirtäjä saattaa taas olla vähän isompi kuin ne edelliset. Tosin sitten Tokion metropolialueen sisäpuoliselta alueelta koukattaessa silmät taas aukenivat, sillä silloin se rakennusten massa tosiaan tuntui.

 Suunnilleen tällasista silta-joki-pilvenpiirtäjä - mallia se maisema oli.

Nää on myös aika hauskoja nää parkkipaikat... Miusta tuntuu, että koko Savonlinna mahtuisi parkkeeraamaan johonki tämän nurkkaan ...

(Ja anteeksipyyntöni tuosta alun ihme heilunnasta...)

Tokion massiivisuudesta siirryimme sitten äkkiä Kamakuran vehreään rauhaan. Todella kaunis kaupunki - paljon kotoisia pikku kauppoja ja omakotitaloja, uusia ja vanhoja rakennuksia vuorten välissä olevassa pienehkössä laaksossa.

Emme kuitenkaan olleet tulleet katsomaan taloja, joten bussin pysähdyttyä suunnistimme jotakuinkin oikopäätä katsomaan kaupungin ja koko Kanagawan prefektuurin tärkeintä pyhättöä, Tsurugaoka Hachiman-gua. 

En ole varma, millaisten onnentähtien alla olen syntynyt, mutta tullessamme pyhäkölle siellä sattuivat olemaan perinteiset japanilaiset häät menossa, mikä on kuulemma aika harvinaista nykypäivänä. (En kyllä tajua miksi - niin paljon coolimpaa hommaa). Puvut olivat yksinkertaisesti vain upeita, ja seremonia kulkueineen, hitaine liikehdintineen ja muinaisuutta kumisevine äänimaailmoineen selkäpiissä kiirivä. Alla oleva videonpätkä on lyhykäisyydessään rupukamaa, mutta olkoon...

 

Ihan järkyttävän kaunis paikka. Roosa tykkää. Kovasti.

Pyhätön jälkeen oli Buddhan vuoro. Tämä 'moniuskonnollisuus' on aika hieno juttu japanilaisissa - ei tarvitse jatkuvasti tapella, kuka nyt on oikeassa ja väärässä, ja kenen äiti tekee parempaa ruokaa kuin teidän äiti.
Oikein hieno oli tämä buddhakin, mutta jostain syystä shintopyhätöt viehättävät minua arkkitehtoisesti enemmän...

Buddhan tossut :'3

Kamakuran jälkeen oli ympäriinsä taapertelusta hieman väsynyt olo, mutta vielä sitä piti Yokohamaan jaksaa, sisulla vaikka. Ja ihan sen sisun arvoista se oli, mielenkiintoista seutua tämä Yokohaman China Town. Värejä vaikka muille jakaa.

Kaiken kaikkiaan se oli hyvin väsyttävä, mutta myös hyvin antoisa retki, sanoisin.

Tokyo Skytree

Seuraavana päivänä oli vuorossa modernimpaa Japania, kun host-veljeni Tatsuki vei minut junalla katsomaan Tokyo Skytreetä, Tokyon korkeinta rakennusta. Eikä se ole kuin sellaiset hassut, vajaat seitsemänsataa metriä... Minun ja Tatsukin lisäksi mukana oli hänen kaksi ystäväänsa, Izumi ja Hidetomo (joka oli niin söötti että hfdkjagkfgenjdkhflajgf.)

Tällä kertaa matka-aikaa kertyi puolisen tuntia, mikä tukee sitä havaintoani, että mitä junamaisemmaksi kulkuneuvo Japanissa muuttuu, sitä vikkelämmin pääsee paikasta toiseen. (Ei ihme että niitä on täällä niin paljon...)

Tämmönen hiippahan se.

Käytiinpä vielä ennen torniin kapuamista (tai no, hissillä nousemista öhöhöhö) tämmäöisessä hassussa akvaariopaikassakin, ihan vain koska.

Tornissa itsessään taisi olla kolme katselutasoa. Yksi kolmensadanmetrin, seuraava neljänsadan ja viimeinen kuudensadan metrin kohdalla. Jos nyt oikein muistan... Mutta neljäänsataan me joka tapauksessa huristeltiin, ja aika avarat näkymäthän ne siellä oli.

Varjoni Tokyon yllä.

(Voitte vain uskoa, miten kovasti olisi tehnyt mieli leikkiä jotain mutanttituhoajaolentoa) 

Omiya Orientation Camp

Eli nyt eilisen ja toissapäivän kestänyt leiri, jossa meille Japaniin tulleille vaihtareille pidettiin pieni opetussessio siitä, mitenkäs täällä nyt pitäisi maneerinsa hoitaa, sekä avattiin hieman japanilaisen kulttuurin hienouksia. Yövyimme siis japanilaisessa majatalossa, ryokanissa, ja omasta mielestäni parempaa paikkaa tällaiselle tapahtumalle ei olekaan. Siellä muunmuassa opettelimme soveliaita ruokailutapoja, pukemaan yukatan, kävimme ensimmäistä kertaa monen ihmisen ofurossa ja nukuimme japanilaisittain futoneilla. Hauskaa oli, ja monia uusia naamoja tuli tutuksi.

Leirin seuraavana päivänä lähdimme sitten joukolla Omiyan Hikawa-jinjalle, Saitaman läänin suurimmalle pyhätölle. Pyhätölle johtavat torii-portit olivat varmaankin kahden kerroksen korkuiset, ja puiden reunustama, noin puolen kilometrin mittainen kivetty kulkuväylä oli kuin jostain Hayao Miyazakin kuvankauniista elokuvasta. Kaikki olisi ollut aivan täydellistä, jos olo olisi ollut vähän vähemmän turistimainen... (tulimme nimittäin toisen suomalaisen vaihtarin, Rosan, kanssa siihen tulokseen, että Suomessa sana turisti tosiaan omaa hieman pilkallisen sävyn...)

Pyhättö itse koostui useasta rakennuksesta, ja jopa usean eri kamin 'asuinsijasta'. (Ja katsokaa nyt, ihan hyvin ne jumalaiset otuksetkin voi elellä toistensa naapureina...) Meidän porukkamme pysähtyi kunnioittamaan pyhätön pääjehua, myrskyn kamia Susanoota (voi Ellu - ja Mikukin jos tätä luet - oisit vaan nähnyt miun pirullisen virneen) ja kaupankäynnin kamia Onamuchia.

Pyhättövierailun jälkeen palasimme takaisin hotellille, jossa osallistuimme teeseremoniaan. Siitä minulla ei ole yhtäkään (toisinaan vuotavaa) kuvaseulaani läpäissyttä kuvaa. (Kyllä, otin valokuvia sellaisessa tilanteessa kuin teeseremonia, sillä päätimme Rosan kanssa - tai sitten minä vain päätin, en ole oikeastaan ihan varma - että nyt jos me kerran näytetään turisteilta, niin ollaan sitten sellaisia kanssa, nih) 

      Hienostunutta puuhaa kyllä. Voisi sanoa, että jopa kaunista. (Ja jokseenkin monimutkaista - itse asiassa seremonian tunnelma oli loppuvaiheessa jopa hieman häiriintynyt, kun hyvin monelle piti selittää uudestaan, mitä tässä nyt piti seuraavaksi tehdä.)

Siinäpä teille tarinointia (Ja KUVIA jeejee) tältä erää.

Oyasuminasai vain taas teille, nyt painuu tämä kaali pehkuihin.

P.s. SAIN YUKATAN

 

Elossa olen, uskokaa tai älkää

Oi sitä päivää, kun päätin olevani liian laiska kirjoittaakseni mitään ennen kuin lähdin Japaniin. Sitä ei tajunnut, että juuri niinä ensimmäisinä päivinä tulevat suurimmat muutokset, ja että juuri tuolloin sitä vähiten ajattelee jonkun kumman blogin kirjoittamista.

 

Jos tuon olisin silloin tajunnut, tältä mammuttikirjoitukselta olisivat säässtyneet sekä minä että ihanainen perheeni. Iloa.

 

Sydämeni itkee verta, sillä tässä tosiaan tulee sen verran kerrottavaa, että minkäänlaiselle kirjalliselle kikkailulle ei jää sijaa. Kuviakaan ei vielä tässä postauksessa ole, sillä jostain syystä kuvat ei suostu siirtymään, niin että yrittäkää vain pysyä perässä, jos viitsitte.

 

Teitä on varoitettu...

 

Helsingin lentokentältä lentoon lähtö itsessään ei oikeastaan tuntunut mitenkään kummalta, mitä itse ihmettelin kovasti. Oli vähän sama olo kuin kouluun lähdettäessä. Sellainen, että kaikki olisi täysin normaalia, että vuosi ulkomailla ei olisi kuin yksi päivä lisää.

 

Lennon aikana en nukkunut yhtään. Silmäystäkään. Kissan pierun vertaa. (Se johti sitten siihen, että olin hereillä sellaiset hauskat 28 tuntia...) Rosalla, kanssani lentäneellä vaihtarilla ei mennyt sen paremmin, joten valvottiin sitten yhdessä ja pelattiin pasianssia.

 

(Tarina Elisalle: Kun oli noin tunti arvioituun laskeutumisaikaan, ikkunasta katsellessani huomasi taivaanrannassa tavattoman kauniita saaria ja rantaviivan. Ylitseni velloi sellainen onnen puuska, että melkein kyynelet tuli, ajatukset meni suuntaan siinä se nyt sitten on, väliaikainen kotimaani, Japani. Siinä tippa linssissä tihrustaessani huomaankin sitten, että saaret olivatkin pilviä...)

 

Naritan lentokenttä yllätti hieman. Pilvenpiirtäjiä me Rosan kanssa kovasti odotettiin, mutta puitahan siellä vain oli, ja 'tuollaisia kuppaisia pikku seinänpätkiä', kuten Rosa niin oivasti sellaisia kivimuurin-tapaisia-juttuja kuvasi. Pidemmälle jatkettaessa näkymät muuttuivat hieman enemmän odotusten kaltaisiksi, mutta yllättävää se kyllä oli.

 

Naritan lentokentästä selviytymiseen minulla ja Rosalla taisi mennä sellainen mukava tunti. (Sarkastisesti, sillä se kuumuus oli TAPPAVAA MITEN NÄÄ IHMISET ON EES ELOSSA TÄÄLLÄ. Jotenkin myös Rosan passissa, viisumissa ja jossain-muussa-tärkeässä-paperissa-jota-en-ny-muista onnistui kaikissa olla eri lailla kirjoitettu sukunimi, mikä hieman hidasti matkaa.)

 

Lopulta kuitenkin selviydyimme uloskäynneille, jossa molempien isäntäperheet (ja Rosan Rotary-klubi) odottivat tervettulokylttien kera. Luonnollisesti en ottanut tästä kuvasta yhtäkään kuvaa. Arvatkaa vaan, harmittaako.

 

Ajo Naritasta Kasukabeen taisi kestää noin tunnin. Saman verran taitaa matkaa taittua myös Tokioon. (Huoh, sinne jäi se puolen tunnin oletus...) Matka ei ollut lainkaan kiusallinen, kuten vähän etukäteen vähän pelkäsin. Kovasti juttelivat. Yuko, kolmannen isäntäperheen tytär puhuu niin täydellistä englantia, että ihan korvia hivelee. Juuri englannin kielessä se juttoloinnin pääpaino oli, mutta ylpeyttäni pönkittääkseni voin sanoa, että sain minä sitä perus konnichiwa, watashi no namae wa roose desua enemmän japania käytettyä. Hehe.

 

Kuumuus oli, kuten sanottu, tappavaa, ja väsymys muistutti etäisesti silmien takana takovaa pehmustettua moukaria. Mutta hereillä oli pakko pysyä, sillä maisemat olivat yksinkertaisesti niin erilaisia, kuin Suomessa. (Yuko vaan naureskeli, miten saatoin seurata katsella yhtäkin taloa niin pitkään, kunnes se katosi mäen taakse. Mutta puolustuksekseni voin sanoa, että se oli aika hieno talo, nih.)

 

Ensi ajatukseni Kasukabesta oli että Ihan. Tajuttomasti. Taloja. Suhteellisen matalia omakotitaloja, mutta hyvin tiheään - sellaisia on täällä paljon. Joissain päin se on ihan kotoisaa, mutta yhdelläkin kujalla se toi vähän klaustrofobisia tuntemuksia.

 

Kasukabeen saavuttuamme suuntasimme suoraan Rotary-kokoukseen. Omalta osaltani ei huonommin olisi voinut mennä.

 

Jo tuolloin olin ollut jo yli vuorokauden hereillä, ja olo oli jo valmiiksi hieman sekava, mutta sitten minua pyydettiinkin pitämään lyhyt esittelypuhe. No, kyllähän se alku ihan hyvin sujui, japaniksi vielä. Mutta sitten kehotettiin jatkamaan, kertomaan itsestään ja sanat vain katosivat. Mao, viime vuonna Suomessa ollut vaihtari, oli vielä valmistautunut kääntämään puhettani suoraan suomesta japaniksi, mutta sanoja ei vain  tullut, niitä ei ollut. Siellä vain seisoin nolostuneena, kunnes sain piiiiiitkän hiljaisuuden luvan tulla pois. Mikä ensivaikutelma, muistan ajatelleeni, ja ajattelen vieläkin...

 

Mutta nämä ihmiset ovat ihan oikeasti ihania. Lohduttivat, että ei se mitään, yritä ensi kerralla uudestaan, mene nyt hyvä ihminen nukkumaan. Ihania, todella.

 

Kotona - sillä siksi minun tätä paikkaa on nyt kutsuttava, eikö? - oli vuorossa lyhyt esittelykierros siitä, miten kaikki toimii. Välillä tunnelma oli aika kiusallinen, sillä oli tosiaan saatanallisen väsynyt, enkä pahemmin jaksanut yrittää ymmärtää, mistä puhuttiin tai muutenkaan panostaa sosiaaliseen kanssakäymiseen. Suihkun jälkeen iki-ihana host-äitini, Yuko hänkin nimeltään, passitti minut päiväunille. (Hän puhuu vain japania, mutta jotenkin kummassa kykenen ymmärtämään häntä paremmin kuin monia muita.)

 

Ja siinä sängyllä maatessani, uuden huoneen kattoa tuijottaessani, se iski. Se tosiasia, etten tosiaan palaisi kotiin vasta kuin ensi kesänä.

Se tuli aivan äkkiä, varoittamatta, ja totaalisen musertavana faktana, ja minun on pakko myöntää että, tuli sitä vähän itkettyä, vaikken uskonut niin käyvän. Sillä pienellä hetkellä koti-ikävä oli niin suuri, että jos äiti tai joku muu perheenjäsen olisi juuri sillä hetkellä kävellyt ovesta sisään ja sanonut 'tule, mennään kotiin', en olisi tiennyt, mitä tehdä.

Nukahdin kuitenkin pariksi tunniksi, ja herättyäni olo oli taas täysin normaali. Mutta koti-ikävä on voimakas tunne, sen tiedän  nyt.

 

Nukkuessani host-veljeni Tatsuki oli tullut kotiin. Hän on 21-vuotias, opiskelee ja työskentelee jossain ravintolassa, ja on ilmeisesti aika pro jalkapallossa (onha soccer suomeksi jalkapallo...?). Tullaan tosi hyvin toimeen. Vaikuttaa just sellaiselta tosi kiusattavalta isoveljeltä, jonka olen aina halunnut.

 

Host-siskoni Sachiko tuli aviomiehensä - tai dannansa, kuten nämä täällä kutsuu - kanssa illalla päivälliselle. RUOKAA OLI IHAN JUMALATTOMASTI JA SE OLI IHAN JUMALATTOMAN HYVÄÄ. Nälkään en ainakaan kuole...

 

Illallisen jälkeen yritimme Manon (host-isä) ja Tatsukin kanssa saada konettani yhdistämään verkkoon, mutta Julianpa (kyllä, olen juuri niit kummajaisia, jotka nimeää elektroniset laitteensa) oli päättänyt ryhtyä kapinalliseksi, eikä suostunut moiseen. Kuntoon se saatiin kuitenkin vasta seuraavana päivänä (tänään). (Väsymyksen seuraksi yksi syy lisää, miksi nyt on niin heleeeekutisti kirjoitettavaa nyt...)

 

Loppuilta tulikin seikkailtua Tatsukin kanssa Facebookin ihmeellisessä maailmassa, mikä pistää pisteen sille uskomattomalle  havainnolleni, että kyllä, todellakin, leikkiä laskematta - japanilaisetkin ovat itse asiassa ihan normaaleja ihmisiä. Burn.

 

Tämän päivän tekemisiäni olen nyt hieman väsynyt selittelemään... Papereita käytiin kaupungintalolla täyttelemässä (ihan samanlaista turhaa odottelua siellä oli kuin suomalaisessa pankissakin) mentiin sitten japanilaiseen ravintolaan (LISÄÄ RUOKAA) ja loppupäivä vietettiin ihan kotosalla. Oleilu käy koko ajan leppoisammaksi, kun oppii tuntemaan vähän näitä ihmisiä.

 

Onnittelen tosiaan niitä, jotka on tänne asti jaksanut lukea. Sillä tähän tämän nyt tällä kertaa lopetan. Jeejeeworms.

 

Oyasuminasai vaan kaikille.

 

(Alennun jopa laittamaan tällaisen hienon sydämen tähän loppuun, ihan teitä varten: <3

Ollos itsestä ylpeitä, jokseenkaan en noista nimittäin tällaisissa teksteissä välitä.)

 

 

 

 

 

 

Aluksi

Päivää (tai mitä vuorokaidenaikaa nyt sitten paraikaa vietättekään) vain kaikille.

Minä tosiaan olen tälläinen Itä-Suomessa asusteleva immeinen, Roosaksikin kutsuttu, joka tasan kahden viikon kuluttua lähtee lentelemään Japaniin - tarkalleen ottaen Kasukabe nimiseen Tokion kupeessa sijaitsevaan kaupunkiin - vaihtovuotta viettämään. Siellä elellessäni yritän toisinaan sitten kertoilla tänne menosta ja meiningistä sieltä puolen maailmaa. Tämä blogi on tosiaan luotu erityisesti perhettäni varten, mutta kuten sanottu -  tervetulleita ovat kaikki, ja kysymyksiä saa esittää, jos niitä ilmenee. Vastaan ihan mielellän.

Koska jo tämän blogin aloittaminen oli minulle yllättävän venynyt prosessi, ajattelin, että olisi ihan reilua sanoa jo näin heti alkuun, että todennäköisesti postauksia tulee tulemaan aika harvaan. Syyt ovat yksinkertaisia, eivätkä edes kovin harvinaisia.

Ensinnäkin, 'The Things I Must To Do In Japan' -listani kärkipäähän ei kuulu koneella möllöttäminen. Sitä kerkeää tehdä Suomessakin olan takaa. Eli elän ensin, kirjoitan sitten.

Toiseksi kaikki, joilla on kiinnostusta kirjoittamiseen tietävät sen raivostuttavan tosiasian, että maailmassa on olemassa aika monia kirjoituksen aloittamistapoja, joista valita. Ja jos kirjoittaja sattuu vielä olemaan sydänjuuriaan myöten sekä harras perfektionisti että lievästi laiska (myönnän ylpeästi olevani molempia), tietäkää vain, millainen jahkailu ja pahkailu täytyy käydä läpi, ennen kuin edes yksinkertaista, tapahtumia selostavaa blogia saadaan aloitettua.
 Paitsi että minun tapauksessani tuo jahkailu ja pahkailukaan ei ollut tarpeeksi, vaan aloittamiseen tarvittiin erään mitä hienoimman Anniina -nimeä kantavan ystäväiseni painostusta. (Teimme sellaisen todella kypsän sopimuksen tapaan 'mie teen blogin jos siekii teet' ja nyt seikkailemme sitten molemmat täällä.)

Koska tässä taitaa olla kaikki mitä nyt näin aluksi halusinkin sanoa (ja koska tajusin, miten tämä teksti alkaa olla vaarallisen paisunut, eikä sisällä yhtäkään kuvaa), taidan lopettaa näin tällä kertaa, vaikka se esteettisesti onkin täysin epäkorrektia. Näkemisiin~