Liikaa asiaa liian pienessä paketissa

Mitähän sitä taas keksisi syyksi viimeaikaiseen kirjoittamattomuuteeni. Hmm. Kiire on aina loistovalinta - ja tällä kertaa aikalailla tottakin. Eikä edes aika lailla, vaan täysin - tällä hetkellä suunnilleen toisella kädellä pakkaan matkalaukkua huomista luokkaretkeä (määränpäänä Singapore ja Malesia jeaaa) varten toisen sotkiessa näppäimistöä. Itse asiassa olen aika varma, että tämä postaus tulee loppumaan tyylittömästi kuin veitsellä leikaten, sillä asiaa olisi paljon ja aikaa juuri nyt hyvin vähän.

 Vajaa (vai reilu?) kuukausi sitten isosisko ilmoitti, että 'hei kuules, me lähetään nyt valamaan savea.' Ja koska meikä tykkää savesta ja ilmoitus muutenkin oli niin tomera, niinhän me perheen naisväki sitten lähdettiinkin - savea valamaan. Hypättiinpä sitten junan kyytiin ja lähdettiin lonksuttelemaan kohti Yamanaka-järveä, jonka rantamalla kyseisestä harrastusta saattoi harrastella.

Varsinaisesti innostuin kun oli tällainen kyltti vastassa pääteasemalla.

Tässä sitten vielä vähän innostusta peliin.

Surullista kyllä, kamerasta loppui akku tässä kohtaa.

Mutta sehän on jo perinne.

  

Tämä kyseinen retki oli omalta osaltani sekä suuri elämys että suuri floppi. Elämys maisemien ja ruoan (sieni-juustokohokas, kuinka kaipaankaan sinua) ansiosta. Floppi, koska matkan päätarkoitus, savenvalanta, kirjaimellisesti valahti käsistä. Oli siinä taidelukiolaisella nolot olot...

 

Viikon päästä edellisestä tapauksena oli vuorossa perheloma Gunma -lääniin. Ei ole ihan lähellä - yli kolme tuntia piti sinne ajella. Retki oli koko viikonlopun mittainen, ja kävimme aivan liian monessa paikassa (= otin aivan liikaa kuvia) jotta niitä kaikkia voisi inhimillisessä mittakaavassa (ja tämän hetkiseltä aikataulultani) käsitellä. Kuvia siis:

 

 Onneksi maisemissa oli sentään jotain vaihtelua matkan aikana.

Teetäkin tuli juopoteltua(...?) tällaisessä 300 vuotta vanhassa majasessa.

 Siinä on herrasväelle kuulkaas laavakiviä kerrakseen.

Kaikkihan nyt kivistä tykkää.

Ja jos ei niin onhan siinä vielä tuo siskokulta huiskuttelemassa.

 Äiti kun valitti että täällä on ihan liian vähän kuvia itsestäni, niin että siinä on. 

Ihan on jopa perhepotretin makua...

 Itsekin kokeilin tätä samaista puuhaa (ihan tuota ammuntaa, en tuota oikeassa laidassa näkyvää jousen esittelyä) mutta minusta tuntuu, ettei se näyttänyt ihan yhtä ammattimaiselta...

Tuo kissa (joka ensin möllötti kuin mikäkin huuhkaja tienlaidassa, mutta kiipesikin sitten vapaaehtoisesti syliin, kun kerran silitti (Aino tiedän että sisäisesti olet aivan samanlainen)) kruunasi kyllä tuon reissun aika täydellisesti.

Seuraava kalenteriin merkitty tapaus näyttäisi olevan Les Miserablés keisarillisessa teatterissa yhdessä isosiskon ja tämän ystävän kanssa. Kuten taisin jo mainita, kyseinen musikaaliversio oli kyllä varsin loistelias, mutta myös tavattoman ärsyttävä Jean Valjeanin roolissa olevan henkilön yliampuvan tulkinnan vuoksi.

 

 Keisarillinen meno jatkuu: teatterin nimi oli vaatimattomasti 'keisarillinen teatteri'.

 

 Ennen musikaali-iltaa kävimme hieman kiertelemässä nykyisen keisarillisen palatsin (voi tätä keisarillisuuden määrää) ympäristöä. Kiertelemässä vain - jostain syystä ne ei halua turisteja keisarin takapihoille pyörimään.

 

Tässä tulee nyt se todella tyylitön, veitsellä leikattu lopetus, jota ennustelin tuolla ylempänä. Anteeksipyyntöni, sisäinen perfektionistini tekee paraikaa tuskallista kuolemaa, kun joudun julkaisemaan jotain näin hutaistua ja keskeneräistä -  mutta aikaa enempään ei nyt vain yksinkertaisesti ole, kiitos oman typeryyteni. Liitän jäljelle jääneet kuvat vaikka seuraavaan postauksen - jonka olen tasan tarkkaan päättänyt tehdä heti Singapore-Malesia -reissun jälkeen - loppuun.

Anteeksi todella,
Roosa

Rasittavaa puuhaa tuo sopeutuminen

Kaipa sitä pitäisi tännekin päivitellä jotain, ennen kuin menee tämä tämmöinen laiskottelu ihan mahdottomaksi. Kolmisen viikkoako tässä on jo hurahtanut? Näköjään - näin väittää kalenterini (ehehehe sori Ellu...). Ihmeellisen paljon siihenkin kuitenkin on taas mahtunut. Vaihteeksi.

Mainittavin tällä välillä tapahtunut muutos on jotakuinkin ehdottomasti se, että olen vaihtanut perhettä.

Niille, jotka eivät tätä minut lähettänyttä järjestöä, Rotaryä tunne, en rupea nyt täyttä 'tuoteselostusta' sepittämään, mutta ihan tarpeellista lienee mainita, että ohjelmaan kuuluu se, että isäntäperheitä tulee vuoden aikana olemaan useita. Itselleni on varattuna neljä mokomaa. Se on enimmäkseen todella hieno asia - tulen näkemään erilaisia perheitä, tutustumaan monenlaisiin ihmisiin, saamaan näkökulmia japanilaiseen kulttuuriin monenlaisesta vinkkelista. Se on hienoa, se on kaunista, mutta osaltaan se on myös hyvin vaikeaa.

Ennen Japaniin tuloani luin monia vaihtariblogeja. Ei liene mitenkään harvinaista puuhaa seikkailun nälkäisten vaihto-oppilaan taimien keskudessa. Monet lukemani blogit olivat Rotaryn vaihto-oppilaiden kirjoittamia, sillä kiinnostihan sitä vähän, millaisen järjestön kyytiin sitä oltiin hypätty. Ja niin vuoden kuluessa Suomen puolella, samaa se teki kirjoittajien puolella (aika raju väite, tiedetään). Aika kului, perheet vaihtuivat. Mutta tästä ei sitten kirjoitettukaan monesti kuin parilla sanalla.

Syy perheille omistetun kirjoitusajan puutteeseen ei missään tapauksessa ole yhteydessä siihen, etteivätkö kirjoittajat välittäisi perheistään. Uskon vakaasti, että kuka tahansa kiintyy lopulta aluksi ventovieraisiinkin ihmisiin, jotka ottavat kotiinsa, jotka näkee joka päivä, jotka asettavat rajoja ja pitävät huolta. Vaihto-oppilaan elämä on useimmiten tapahtumarikasta, ja jos sattuu (yrittämään ainakin) pitämään tällaista pikkublogintapaista, kerrottavaa on monesti vain liian paljon ja aikaa (ja/tai tarmokkuutta nähdä vaivaa) liian vähän aiheen puimiseen.

Mutta minäpä olen nyt päättänyt olla reipas *aplaudes and stuff * ja sanoa aiheesta muutaman sanasen.

Koko vaihtovuoden mainittavin prosessi on sopeutuminen. Sopeutuminen ilmastoon, sopeutuminen kieleen, sopeutuminen kulttuuriin ja ympäröiviin ihmisiin. Sopeuduttavista ihmisjoukoista suurimmin vaikuttaviksi asettaisin koulukaverit ja perheen, sillä nuo kaksi elinympäristöä ovat varsinkin täällä idässä ehkä arkielämän ajankäyttöön suurimmin osallistuvat tekijät, ja näin luovat pohjan kaikelle muullekin touhuamiselle ja sille mielialan vireelle, jolla sitä päiviään elää. Kun noihin kahteen osa-alueeseen on  hienosti-nätisti-viehkosti sopeuduttu, niin eiköhän sitä kaikki muukin tunnu ainakin vähän valoisammalta.

Sopeutuminen itsestään vie aikaa, kenellä nyt mitenkin pitkään. Itselläni sellaiseen tasapainoiseen oloon pääseminen vei parisen, kolmisen viikkoa (mikä siis tarkoittaa käytännössä sitä, että sisaruksia ja kavereita uskaltaa jo kiusata, että ja aamulla voi jo alkaa valittaa väsymystä, niin kuin kaikki normaalit ihmisolennot.)

Hienoa, loistavaa, sanon taas. Yksi asia vähemmän sopeuduttavana. Kunnes tulee aika vaihtaa perhettä, ja prosessi täytyy käydä uudelleen.

Se ei ole paha asia, uuteen perheeseen siirtyminen. Ei lainkaan. Alussa, 'ensimmäisinä iltoina (iltoina, koska jos yksinäisyyden tuntemuksia joskus ilmenee, ne ilmenevät yleensä, no, yksin, eli minun kohdallani ennen nukkumaan menoa) uudessa kodissa' se saattaa kyllä tuntua siltä, kun ei sitä edellistä perhettä voi noin vain korvata, miksi sitä pitää taas vaihtaa maisemaa juuri kun on alkanut tottua ja muuta masentavaa.

Ja eihän niitä perheitä voikaan korvata. Ei mitään rakasta voi. Mutta ei se estä sitä, etteikö siihen rinnalle voisi saada muita rakkaita asioita, joita kaivata, kun sitä taas 'vaihtaa maisemaa'.

Toisin sanoen: ensimmäisestä isäntäperheestä tuli minulle hyvin rakas (kyynelehdin varmaan enemmän kuin Suomesta lähtiessäni silloin muuttoa edeltävänä koulupäivänä. Ja yönä. Ja aamuna.) mutta niin on tulossa tästä uudestakin. Hitaasti, mutta varmasti.

Minulla on nyt täällä neljä kerrosta asuintilaa, ihana isosisko Yuka (plus vielä kaksi muuta isosiskoa (Saori ja Kaori, onko söpöä vai mitä) ja isoveli Yuuichi, mutta he asuvat jo omissa pesissään), herttainen host äiti Tomiko, host isä Shigeo, joka muistuttaa lievästi rölliä sekä papparaiskoira Ryuu (SE ny on söpö jos mikä).
Enköhän minä tule siis pärjäämään.

Tässä on nyt niin paljon vipattavaa, pikkutekstiä, että taidan säästää teidät järkyttävän tarkalta kuvailuta tältä erää. Ollos siis hyvä, sekalaisia tapahtumia näiltä viime ajoilta:



Tai'ikusai, eli koulun urheilufestivaali.
Vähän samantapaista puuhaa kuin ala-asteen urheilukilpailut. Paitsi että ei olla ala-asteella ja mittakaavaa on venytetty sekä tapahtuman koossa, kestossa, että taitotasossa.

 Ei hajuakaan, että kuka tässä juoksee, mutta aika lennokkaasti se siinä viilettää

 Tällaisissa karsinoissa aitauksissa jokaiselle luokalle merkityllä, omalla, tilan suhteen rajoitetulla alueella sitä piti odotella vuoroaan

 Oli ihan mukava päivä siitä huolimatta, että paloin aika ilkeästi. Näytti vähän aikaa siltä kuin olisi ollut jalassa reiteen asti ulottuvat punaiset sukat, käsissä samaa sävyä olevat miltei olkapäähän ulottuvat hansikkaat ja keskellä naamaa räikeän punainen laikku (kuin humalaisella, kuten rakas ystäväiseni Mizuki niin huomaavaisesti mainitsi).

Yokohama & Ghibli

Nyt kun kuvatiedostojani selailen, tajuan, etten hirveästi otellut kuvia tuolla retkellä - koska Yokohamassa olin vieraana toisten (suomalainen vallan mainio vaihtari Anni sekä hänen isäntäperheensä, joka on myös Suomen perheessä nyt olevan japanilaisvaihtarin perhe - terveisiä, Keiko!) kodissa, missä ei tule mieleen leikkiä turistia, ja Ghibli-museossa valokuvaaminen taasen oli kiellettyä sisätiloissa, surullisesti.

Siinä kuitenkin julkisivu ja se jokseenkin kuuluisa robotti-ei-ihan-niin-ryttynen-mutta-vähän:

Pettymyksekseni ei ollut museossa jättitotoroa, jonka vatsanpäällä maata :C Ja kissabussikin oli sallittu vain pienille :CC

Tokio taas, lapsoset~

(Oikeastaan tämän otsikon pitäisi olla ennen tuota Yokohama/Ghibli osiota, sillä tämä tapahtui juuri ennen sitä. Mutta koska huomasin sen vasta nyt ja koneeni on tyhmä ja minä olen laiska se on oikein hyvä näin.)

 Okei tämä tässä on erittäin surkea kuva ötökästä, mutta minun oli nyt pakko laittaa se tähän. Koska otin siitä varmaan kolmekymmentä kuvaa. Aluksi asenteella 'ohoo nappaan kuvan!', mutta tämä ei onnistu. Yritän uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Koska Roosan on pakko saada kuva, kun on jo aloittanut. Joten hän jatkaa ja polkee jalkaa kunnes saa kuvan. Huokaus. Oli host-siskolla hauskaa siinä vieressä, maha kippuralla nauraessa.

 Hihii muumeja

Meinasin kyllä kuolla söpöyden määrään kun törmättiin tällaiseen pikku-samuraihin.

Huh, tässä tältä erää. Parin viikon päästä taas, ellei ihmeitä tapahdu.

Näkemisiin~

Koska Kioto ansaitsee mammuttipostauksen

Onpa tässä aikaa kulunut ja paljonpa tapahtumia, no, tapahtunut. On käyty Nikkoussa (luontorikas naapurilääni), Asakusassa (ihan loistava Tokion osanen, josta melkein ostin kimonon VIIDELLÄTUHANNELLA JENILLÄ = VIIDELLÄKYMPILLÄ OI MIKSI OI MIKSI EN OSTANUT) ja käyty parissa tervetulojuhlasessakin.

Ja niistä kaikista saisi kerrottua vaikka mitä. Surullisen paljon jääkin tällä kertaa valaisematta, sillä tänään se, mistä tahdon tarkemmin kertoa, on isäntäperheeni kanssa tekemäni kahden päivän matka Kiotoon, suureen kaukorakkauteeni. Siksi käyn nämä aiemmin mainitut paikat ja tapahtumat läpi kuvin.

Nikkou:

Yllä olevat hulppeahkot pytingitingit ympäröivät Japanin Togukawa shogunaatin (googlettakaa, jos ette tunne) perustajan, Togukawa Ieyasun jäännöksiä. Minusta on kaiken täkäläisen arkkitehtoisen silmänruoan perusteella kovaa vautia tulossa kirkkoihminen...

 Tämä minun oma ajatuksenkulkuni hieman pelottaa itseänikin, mutta minusta tuntuu, että tuo kissa oli robotti... (ainakaan meidän kissat ei toista tuntia kyyki samassa paikassa varsinkaan, jos alapuolella on jotain pajupilliä vinguttava ukkeli)

Kolme viisasta apinaa: 'ei pidä lapsen pahaa näkevän, kuulevan tai puhuvan'. En tiennytkään, että nämä kaverit Nikkoussakin asustelevat...

Ei ole mitenkään tuulesta temmattu tuo japanilainen sanonta 'älä sano kaunis, ennen kuin olet käynyt Nikkoussa'. Kaunis se todella on, tuo Nikkou. Jo se, miten vuoret katoavat silmänräpäyksessä ilmaperspektiiviin (öhöhö taidekasvatus) ilmankosteuden takia loisivat yksinään satukirjamaisen maisemoinnin, vaikkei näkymiä puilla olisi peitettykään.

  

Asakusa:

Nämä japanilaiset turistipuodit on jotain paljon mielenkiintoisempaa kuin kotopuolessa...

Tuossa vasemmalla alanurkalla, tuon laukkua kantavan randomin ukkelin (ette usko miten vaikeaa on ottaa kuvia, johon joku randomi ukkeli/akkeli/host-isä ei tallustelisi juuri kun painaa kameran liipaisinta) takana on muuten se yksi kyseinen kimonopuoti...

Rotary -tervetulojuhla:

Ihan rehellisesti sanottuna ehkä hauskimpia iltoja tuohon mennessä. Paras (ja ensimmäinen) tervetulojuhla, joka kuunaan on minulle järjestetty, ja ehdottomasti viihdyttävämpi kuin seuraavana päivänä koulussa järjestetty samaan yrittävä tapaus, jossa huippuhetket liittyivät erottamattomasti syömiseen seuran ollessa hieman vaisumpaa...

Muutama luokkani kauniimman sukupuolen edustaja. 

(Siinä taitaa nyt Annellekin olla vilaus siitä koulupuvusta, olkoonkin että puolet on piilossa...) 

Ja näin sitä Roosaa taas kiusataan. Mokomat.

(Kostin heille sitten salmiakkikierroksella. Naamat olivat loistavia, mutta valitettavasti minulla on niistä vain videokuvaa, jota en näin ilman siinä esiintyvien otusten lupaa aio julkaista.)

Ei, tässä kuvassa ei ole kyse viattomaan kokispulloon suunnatusta rynnäkköhyökkäyksestä, vaan kivi-paperi-sakset (tai jan-ken-pon, kuten täällä sanotaan) kamppailusta viimeisen tuulihatun vuoksi. 

Ihan loistava tämä minun Rotary -klubini täällä. Saa minut tuntemaan oloni tervettuleeksi ihan ilman yrittämistäkin.

Ja sitten päästäänkin Roosan kovasti odottamaan aiheeseen, Kiotoon.

Kovasti oltiin tätä matkaa odotettu, ja kovasti (ehkä hieman epäviisaasti, myönnettäköön) siltä odotettiin. Aamu viiden aikaan nouseminen sujuu yllättävän nopsakasti kun tietää että myöhemmin on luvassa jotain mieluisaa. 

Tokiota kohti kävi taas tie (tuntuupa jännältä ilmaista asia noin arkipäiväisesti...), sillä nopein tie japanin kulttuurikeskukseen käy tuon nykyisen pääkaupungin kautta. Ja näin ollen, niin kuin kahden päivän Kioto-loma ei olisi tarpeeksi saamaan Roosaa onnelliseksi, Tokio-Kioto välimatkalle hän sai vielä yhden plussakokemuksen; luotijuna Shinkansenin.

Jo pelkkä juna-asema oli ehdottoman epäjuna-asemamainen. Kiiltävät kivilattiat, valokylttejä, joiden määränpäät vaihtuvat sitä mukaa, kun junia tulee ja menee, lasisia kattoja. Ihmisiä juoksemassa matkalaukkujen kanssa. Itse asiassa koko paikka muistutti enemmän jotain pirun lentoterminaalia. Mutta ei se mitään. Ne junatkin muistutti nimittäin vähän lentokoneita. Eikä se nopeuskaan ollut kuin vajaat kolmesataa kilometriä tunnissa...

  

Ja kaikkein typerin yksityiskohta on se, että näitten logo näyttää melkein samalta kuin VR:n...

 VR

 

 JR

Itkettää :')

Kiotoon päästyämme ei olisi leveämpää hymyä voinut hakea - ehkä se Japaniin-saapumis-hymy oli vielä pikkuisen häiriintyneempi, mutta paljoa ei kyllä puuttunut.

Heti alkuun pääsi Roosa ihastelemaan arkkitehtoisia kaunistuksia. Jo pelkät bussimatkat varsinaisille nähtävyyksille olivat paikoin silmänruokaa - vanhoja taloja kun on säästynyt siunatun paljon luonnonkatasrofeilta ja moderneilta ah-niin-käteviltä-palikkataloilta.

Majapaikkamme, loistelias Hatanaka Ryokan, oli jo itsessään jotain, jonka vuoksi voisi syödä hattunsa. Perinteinen japanilainen majatalo perinteisten talojen alueella (koska en tiedä, miksi muuksi sellaista vanhoja taloja täynnä olevaa paikkaa kutsua) loistavalla palvelulla ja hienostelevalla ruoalla. En edes halua tietää, mitä koko hoito maksoi...

Majatalon julkisivu, huoneen ulko- ja sisänäkymä (olemassaolomme vuoksi huoneen harmonia taisi hieman häiriintyä...), sekä hotellin aamiainen.

Kahden päivän aikana kävimme ties kuinka monessa nähtävyydessä (ihanan väljällä aikataululla kuitenkin, syynä majapaikkamme loistava sijainti) ja veisi saamattoman paljon aikaa ja vaivaa käydä kaikki tarkasti läpi (plus että todennäköisesti kaikki lukijat eivät ole aivan yhtä intohimoisia arkkitehtuurin ihailijoita kuin kirjoittaja itse...) joten laitan kuvia vain aikaisemmin käyttämääni tapaan ja kommentoin jotain kovin viisasta, jos sen katson tarpeelliseksi.
...olipa pitkä lause...

Nijou-jou -linna:

Varsin vaikuttava linnoitus, joka toimi mm. Tokugawa shogunaatin (keisarista seuraavat isojehut pyöristetysti vuosina 1600-1800-jotain. Koska te ette kumminkaan googlettanut aiemmin, mur) majapaikkana. Valitettavasti valokuvaaminen ei ollut sallittua linnan sisätiloissa lukuisten historiallista arvoa kantavien maalausten vuoksi, so no pictures of them for you my dears.

Se on kyllä pakko mainita, että koko linna oli selvästi rakennettu turvallisuutta ajatellen kaikesta sen estetiikasta huolimatta. Yllä olevassa kuvassa näkyvässä kartassa (herranjestas suomen kieli) olevan pohjapiirroksen rakenne puhuu aika hyvin sen puolesta. Samoin kuin esimerkiksi se, että linnan lattia on tarkoituksella rakennettu nitisemään (ns. 'satakielilattia') jotta mahdolliset hiipparoijat huomattaisiin ajoissa.

(Miku ja Ellu ette arvaa, miten kovasti Roosan kirjoituskäsi alkoi syyhytä täällä erästä tiettyä tarinaa ajatellen...)

Kinkaku-ji:

Eli 'Kultaisen paviljongin temppeli' on ehkä yksi Kioton kuuluisimpia temppeleitä täysin kullatulla julkisivullaan, ja luonnollisesti myös juuri se paikka, jossa kamerani päätti ottaa hatkat ja heittäytyä virrattomaksi. Kuinka rakastankaan teknologiaa.

Suru kuitenkin kääntyi pian iloksi, sillä host isäni päätti jälleen näyttää jalomielisyyttään ja antaa Roosa-rukan lainata järjestelmäkameraansa, joka painoi kuin synti mutta toimi kuin unelma. Kiitokseni~
                                        

Vielä en ole voinut siirtää kyseisiä kuvia koneelle, joten siinä teille Googlesta kaapattu kuvanen.

Koudai-ji:

                                                       Temppelin päärakennus.

.

.

.

...ihan teehuone se vaan on.

 

Koska tässä vaiheessa joku raivostuttava kohtalon oikku päätti, että Roosa on nyt ollt aivan liian iloinen ja tehnyt kamalan rikoksen syömällä viattomasta pörröturkista valmistettua kettukeittoa (älkää katsoko noin, host-äiti sen miulle tilasi...) hän sairastui. Raivostuttavasti ja mahaa kipristävästi. Onneksi se ei kuitenkaan kestänyt koko päivää, ja saatoin jatkella eloani iloisena pikku turistina hämärtyvässä Kiotossa.

Varsinkin tässä pimeän aikaan (kännykkäkameralla) otettujen kuvien paikassa oli aivan erityinen tunnelma, sillä tuolloin paikalla ei ollut ketään muita vierailijoita kuin minä ja rakkaat host-vanhempani. Oli vain hiljaiset kadut ja lyhtyjen valot sekä kaukaiset äänet, jotka ilta himmensi pehmeiksi ja turvallisiksi. Oli vain tyyneys ja rauha.

Prameilevan aterian (suom. kymmenen ruokalajia minimaalisina annoksina japanilaisen Vieraanvaraisuuden (se ansaitsee ison alkukirjaimen, älkää valittako) tarjoilemana) ja hyvinnukutun yön jälkeen oli taas mukava lähteä aikaisin aamusta tutkailemaan heräilevää kaupunkia. Mukavuutta lisäsi se, että kovin moni muu ei vielä ollut viitsinyt nousta sängystään (tai futoniltaan), mikä loi vähän sellaisen pysähtyneen ajan illuusion.

Kiyomizu-tera:

Tähän kuvan ottamispaikalle tullessani päähän vähän niin kuin iski sillälailla 'hei täähän on TÄÄ paikka'. Kovaa on kuuluisuuksilla kun turistipahainen ei tajua sen olevan kyseessä ennen kuin seisoo samalla paikalla, josta turistioppaan kuvanen on otettu... Säälittävää toimintaa...

En ole ihan tietoinen, mitä nämä metsiin ripotellut punaessuiset jutut on, mutta koska ne jotenkin kummallisesti tuo mieleeni muumi-otukset, miksi en pitäisi niistä.

 Kyoto-gosho, eli Kioton keisarillinen palatsi:

(...ette muuten uskokaan miten kovasti imago puhkuu (ja varmaan kohta puhkeaa) kun voi tuollalailla sivumennen sanoen kertoa vierailleensa paikassa, joka sisältää sanan 'keisarillinen'...)

Vielä taksissa kyseiseen paikkaan matkatessa en itse asiassa vielä tiennyt, että olimme menossa näinkin tärkeään paikkaan. (Siinä sitä vaan urpoillen tuijottelin maisemia. Taas vaihteeksi.) Vasta kun oltiin jonkin aikaa ajettu sellaista muurin seinämän viertä, joka ei vain tuntunut päättyvän, kysyin että 'mikä tuo juttu tuolla sisällä on, kun se on noin kovasti peitetty' ja vastaus kuului että 'se oli keisarin koti, ennen kuin muutti Tokioon' putkahdin ajatuksistani oikeaan maailmaan. Keisarin kämpät - kyllähän se minulle passaa.

Kyseisen puljun (tai puljumaan, sillä paikka muistutti enemmän kylää kuin yhtenäistä rakennusta) ja sitä ympäröivän kansallispuutarhan kanrtta.

Tämän jokseenkin massiivisen portin takana oleva rakennus, Shishinden, on koko palatsin keskeisin paikka, eikä näin ollen (sisätilojen ja keisarin asuinrakennusten lisäksi) ollut yleisölle avoin. Olihan se mukava nähdä edes kaukaa.

Minua hieman huolestuttaa, että näytinkö yhtä hömelöltä kuin nämä tuntemattomat henkilöt pikku kamerani kanssa sihtaillessa...

Palatsin jälkeen käytimme viimeiset luppotunnit ennen kotiinpaluuta ostosten ja syöminkien parissa. Rattoisaa aikaa. Juna-asemalla törmättiin vielä pariin tälläiseen maikoonkin:

Kotiin lähteminen oli miltei surullista, ajattelin. Mutta sitten tajusin, että tosiaan ajatuksissani käytin sanaa 'kotiin lähteminen', enkä voinut kuin tuntea hieman hämmentävää iloa. Jotenkin, jollain keinolla olen onnistunut tavoitteessani ja saavuttanut sen, mitä en uskaltanut Suomesta lähtiessä kuin hiljaa mielessäni toivoa: toisen kodin.

Heipähei tältä erää, pitäkää huolta itsestänne siellä.

Minustakin pidetään täällä.

Roosa