Koska Kioto ansaitsee mammuttipostauksen

Onpa tässä aikaa kulunut ja paljonpa tapahtumia, no, tapahtunut. On käyty Nikkoussa (luontorikas naapurilääni), Asakusassa (ihan loistava Tokion osanen, josta melkein ostin kimonon VIIDELLÄTUHANNELLA JENILLÄ = VIIDELLÄKYMPILLÄ OI MIKSI OI MIKSI EN OSTANUT) ja käyty parissa tervetulojuhlasessakin.

Ja niistä kaikista saisi kerrottua vaikka mitä. Surullisen paljon jääkin tällä kertaa valaisematta, sillä tänään se, mistä tahdon tarkemmin kertoa, on isäntäperheeni kanssa tekemäni kahden päivän matka Kiotoon, suureen kaukorakkauteeni. Siksi käyn nämä aiemmin mainitut paikat ja tapahtumat läpi kuvin.

Nikkou:

Yllä olevat hulppeahkot pytingitingit ympäröivät Japanin Togukawa shogunaatin (googlettakaa, jos ette tunne) perustajan, Togukawa Ieyasun jäännöksiä. Minusta on kaiken täkäläisen arkkitehtoisen silmänruoan perusteella kovaa vautia tulossa kirkkoihminen...

 Tämä minun oma ajatuksenkulkuni hieman pelottaa itseänikin, mutta minusta tuntuu, että tuo kissa oli robotti... (ainakaan meidän kissat ei toista tuntia kyyki samassa paikassa varsinkaan, jos alapuolella on jotain pajupilliä vinguttava ukkeli)

Kolme viisasta apinaa: 'ei pidä lapsen pahaa näkevän, kuulevan tai puhuvan'. En tiennytkään, että nämä kaverit Nikkoussakin asustelevat...

Ei ole mitenkään tuulesta temmattu tuo japanilainen sanonta 'älä sano kaunis, ennen kuin olet käynyt Nikkoussa'. Kaunis se todella on, tuo Nikkou. Jo se, miten vuoret katoavat silmänräpäyksessä ilmaperspektiiviin (öhöhö taidekasvatus) ilmankosteuden takia loisivat yksinään satukirjamaisen maisemoinnin, vaikkei näkymiä puilla olisi peitettykään.

  

Asakusa:

Nämä japanilaiset turistipuodit on jotain paljon mielenkiintoisempaa kuin kotopuolessa...

Tuossa vasemmalla alanurkalla, tuon laukkua kantavan randomin ukkelin (ette usko miten vaikeaa on ottaa kuvia, johon joku randomi ukkeli/akkeli/host-isä ei tallustelisi juuri kun painaa kameran liipaisinta) takana on muuten se yksi kyseinen kimonopuoti...

Rotary -tervetulojuhla:

Ihan rehellisesti sanottuna ehkä hauskimpia iltoja tuohon mennessä. Paras (ja ensimmäinen) tervetulojuhla, joka kuunaan on minulle järjestetty, ja ehdottomasti viihdyttävämpi kuin seuraavana päivänä koulussa järjestetty samaan yrittävä tapaus, jossa huippuhetket liittyivät erottamattomasti syömiseen seuran ollessa hieman vaisumpaa...

Muutama luokkani kauniimman sukupuolen edustaja. 

(Siinä taitaa nyt Annellekin olla vilaus siitä koulupuvusta, olkoonkin että puolet on piilossa...) 

Ja näin sitä Roosaa taas kiusataan. Mokomat.

(Kostin heille sitten salmiakkikierroksella. Naamat olivat loistavia, mutta valitettavasti minulla on niistä vain videokuvaa, jota en näin ilman siinä esiintyvien otusten lupaa aio julkaista.)

Ei, tässä kuvassa ei ole kyse viattomaan kokispulloon suunnatusta rynnäkköhyökkäyksestä, vaan kivi-paperi-sakset (tai jan-ken-pon, kuten täällä sanotaan) kamppailusta viimeisen tuulihatun vuoksi. 

Ihan loistava tämä minun Rotary -klubini täällä. Saa minut tuntemaan oloni tervettuleeksi ihan ilman yrittämistäkin.

Ja sitten päästäänkin Roosan kovasti odottamaan aiheeseen, Kiotoon.

Kovasti oltiin tätä matkaa odotettu, ja kovasti (ehkä hieman epäviisaasti, myönnettäköön) siltä odotettiin. Aamu viiden aikaan nouseminen sujuu yllättävän nopsakasti kun tietää että myöhemmin on luvassa jotain mieluisaa. 

Tokiota kohti kävi taas tie (tuntuupa jännältä ilmaista asia noin arkipäiväisesti...), sillä nopein tie japanin kulttuurikeskukseen käy tuon nykyisen pääkaupungin kautta. Ja näin ollen, niin kuin kahden päivän Kioto-loma ei olisi tarpeeksi saamaan Roosaa onnelliseksi, Tokio-Kioto välimatkalle hän sai vielä yhden plussakokemuksen; luotijuna Shinkansenin.

Jo pelkkä juna-asema oli ehdottoman epäjuna-asemamainen. Kiiltävät kivilattiat, valokylttejä, joiden määränpäät vaihtuvat sitä mukaa, kun junia tulee ja menee, lasisia kattoja. Ihmisiä juoksemassa matkalaukkujen kanssa. Itse asiassa koko paikka muistutti enemmän jotain pirun lentoterminaalia. Mutta ei se mitään. Ne junatkin muistutti nimittäin vähän lentokoneita. Eikä se nopeuskaan ollut kuin vajaat kolmesataa kilometriä tunnissa...

  

Ja kaikkein typerin yksityiskohta on se, että näitten logo näyttää melkein samalta kuin VR:n...

 VR

 

 JR

Itkettää :')

Kiotoon päästyämme ei olisi leveämpää hymyä voinut hakea - ehkä se Japaniin-saapumis-hymy oli vielä pikkuisen häiriintyneempi, mutta paljoa ei kyllä puuttunut.

Heti alkuun pääsi Roosa ihastelemaan arkkitehtoisia kaunistuksia. Jo pelkät bussimatkat varsinaisille nähtävyyksille olivat paikoin silmänruokaa - vanhoja taloja kun on säästynyt siunatun paljon luonnonkatasrofeilta ja moderneilta ah-niin-käteviltä-palikkataloilta.

Majapaikkamme, loistelias Hatanaka Ryokan, oli jo itsessään jotain, jonka vuoksi voisi syödä hattunsa. Perinteinen japanilainen majatalo perinteisten talojen alueella (koska en tiedä, miksi muuksi sellaista vanhoja taloja täynnä olevaa paikkaa kutsua) loistavalla palvelulla ja hienostelevalla ruoalla. En edes halua tietää, mitä koko hoito maksoi...

Majatalon julkisivu, huoneen ulko- ja sisänäkymä (olemassaolomme vuoksi huoneen harmonia taisi hieman häiriintyä...), sekä hotellin aamiainen.

Kahden päivän aikana kävimme ties kuinka monessa nähtävyydessä (ihanan väljällä aikataululla kuitenkin, syynä majapaikkamme loistava sijainti) ja veisi saamattoman paljon aikaa ja vaivaa käydä kaikki tarkasti läpi (plus että todennäköisesti kaikki lukijat eivät ole aivan yhtä intohimoisia arkkitehtuurin ihailijoita kuin kirjoittaja itse...) joten laitan kuvia vain aikaisemmin käyttämääni tapaan ja kommentoin jotain kovin viisasta, jos sen katson tarpeelliseksi.
...olipa pitkä lause...

Nijou-jou -linna:

Varsin vaikuttava linnoitus, joka toimi mm. Tokugawa shogunaatin (keisarista seuraavat isojehut pyöristetysti vuosina 1600-1800-jotain. Koska te ette kumminkaan googlettanut aiemmin, mur) majapaikkana. Valitettavasti valokuvaaminen ei ollut sallittua linnan sisätiloissa lukuisten historiallista arvoa kantavien maalausten vuoksi, so no pictures of them for you my dears.

Se on kyllä pakko mainita, että koko linna oli selvästi rakennettu turvallisuutta ajatellen kaikesta sen estetiikasta huolimatta. Yllä olevassa kuvassa näkyvässä kartassa (herranjestas suomen kieli) olevan pohjapiirroksen rakenne puhuu aika hyvin sen puolesta. Samoin kuin esimerkiksi se, että linnan lattia on tarkoituksella rakennettu nitisemään (ns. 'satakielilattia') jotta mahdolliset hiipparoijat huomattaisiin ajoissa.

(Miku ja Ellu ette arvaa, miten kovasti Roosan kirjoituskäsi alkoi syyhytä täällä erästä tiettyä tarinaa ajatellen...)

Kinkaku-ji:

Eli 'Kultaisen paviljongin temppeli' on ehkä yksi Kioton kuuluisimpia temppeleitä täysin kullatulla julkisivullaan, ja luonnollisesti myös juuri se paikka, jossa kamerani päätti ottaa hatkat ja heittäytyä virrattomaksi. Kuinka rakastankaan teknologiaa.

Suru kuitenkin kääntyi pian iloksi, sillä host isäni päätti jälleen näyttää jalomielisyyttään ja antaa Roosa-rukan lainata järjestelmäkameraansa, joka painoi kuin synti mutta toimi kuin unelma. Kiitokseni~
                                        

Vielä en ole voinut siirtää kyseisiä kuvia koneelle, joten siinä teille Googlesta kaapattu kuvanen.

Koudai-ji:

                                                       Temppelin päärakennus.

.

.

.

...ihan teehuone se vaan on.

 

Koska tässä vaiheessa joku raivostuttava kohtalon oikku päätti, että Roosa on nyt ollt aivan liian iloinen ja tehnyt kamalan rikoksen syömällä viattomasta pörröturkista valmistettua kettukeittoa (älkää katsoko noin, host-äiti sen miulle tilasi...) hän sairastui. Raivostuttavasti ja mahaa kipristävästi. Onneksi se ei kuitenkaan kestänyt koko päivää, ja saatoin jatkella eloani iloisena pikku turistina hämärtyvässä Kiotossa.

Varsinkin tässä pimeän aikaan (kännykkäkameralla) otettujen kuvien paikassa oli aivan erityinen tunnelma, sillä tuolloin paikalla ei ollut ketään muita vierailijoita kuin minä ja rakkaat host-vanhempani. Oli vain hiljaiset kadut ja lyhtyjen valot sekä kaukaiset äänet, jotka ilta himmensi pehmeiksi ja turvallisiksi. Oli vain tyyneys ja rauha.

Prameilevan aterian (suom. kymmenen ruokalajia minimaalisina annoksina japanilaisen Vieraanvaraisuuden (se ansaitsee ison alkukirjaimen, älkää valittako) tarjoilemana) ja hyvinnukutun yön jälkeen oli taas mukava lähteä aikaisin aamusta tutkailemaan heräilevää kaupunkia. Mukavuutta lisäsi se, että kovin moni muu ei vielä ollut viitsinyt nousta sängystään (tai futoniltaan), mikä loi vähän sellaisen pysähtyneen ajan illuusion.

Kiyomizu-tera:

Tähän kuvan ottamispaikalle tullessani päähän vähän niin kuin iski sillälailla 'hei täähän on TÄÄ paikka'. Kovaa on kuuluisuuksilla kun turistipahainen ei tajua sen olevan kyseessä ennen kuin seisoo samalla paikalla, josta turistioppaan kuvanen on otettu... Säälittävää toimintaa...

En ole ihan tietoinen, mitä nämä metsiin ripotellut punaessuiset jutut on, mutta koska ne jotenkin kummallisesti tuo mieleeni muumi-otukset, miksi en pitäisi niistä.

 Kyoto-gosho, eli Kioton keisarillinen palatsi:

(...ette muuten uskokaan miten kovasti imago puhkuu (ja varmaan kohta puhkeaa) kun voi tuollalailla sivumennen sanoen kertoa vierailleensa paikassa, joka sisältää sanan 'keisarillinen'...)

Vielä taksissa kyseiseen paikkaan matkatessa en itse asiassa vielä tiennyt, että olimme menossa näinkin tärkeään paikkaan. (Siinä sitä vaan urpoillen tuijottelin maisemia. Taas vaihteeksi.) Vasta kun oltiin jonkin aikaa ajettu sellaista muurin seinämän viertä, joka ei vain tuntunut päättyvän, kysyin että 'mikä tuo juttu tuolla sisällä on, kun se on noin kovasti peitetty' ja vastaus kuului että 'se oli keisarin koti, ennen kuin muutti Tokioon' putkahdin ajatuksistani oikeaan maailmaan. Keisarin kämpät - kyllähän se minulle passaa.

Kyseisen puljun (tai puljumaan, sillä paikka muistutti enemmän kylää kuin yhtenäistä rakennusta) ja sitä ympäröivän kansallispuutarhan kanrtta.

Tämän jokseenkin massiivisen portin takana oleva rakennus, Shishinden, on koko palatsin keskeisin paikka, eikä näin ollen (sisätilojen ja keisarin asuinrakennusten lisäksi) ollut yleisölle avoin. Olihan se mukava nähdä edes kaukaa.

Minua hieman huolestuttaa, että näytinkö yhtä hömelöltä kuin nämä tuntemattomat henkilöt pikku kamerani kanssa sihtaillessa...

Palatsin jälkeen käytimme viimeiset luppotunnit ennen kotiinpaluuta ostosten ja syöminkien parissa. Rattoisaa aikaa. Juna-asemalla törmättiin vielä pariin tälläiseen maikoonkin:

Kotiin lähteminen oli miltei surullista, ajattelin. Mutta sitten tajusin, että tosiaan ajatuksissani käytin sanaa 'kotiin lähteminen', enkä voinut kuin tuntea hieman hämmentävää iloa. Jotenkin, jollain keinolla olen onnistunut tavoitteessani ja saavuttanut sen, mitä en uskaltanut Suomesta lähtiessä kuin hiljaa mielessäni toivoa: toisen kodin.

Heipähei tältä erää, pitäkää huolta itsestänne siellä.

Minustakin pidetään täällä.

Roosa