Mainittavin tällä välillä tapahtunut muutos on jotakuinkin ehdottomasti se, että olen vaihtanut perhettä.
Niille, jotka eivät tätä minut lähettänyttä järjestöä, Rotaryä tunne, en rupea nyt täyttä 'tuoteselostusta' sepittämään, mutta ihan tarpeellista lienee mainita, että ohjelmaan kuuluu se, että isäntäperheitä tulee vuoden aikana olemaan useita. Itselleni on varattuna neljä mokomaa. Se on enimmäkseen todella hieno asia - tulen näkemään erilaisia perheitä, tutustumaan monenlaisiin ihmisiin, saamaan näkökulmia japanilaiseen kulttuuriin monenlaisesta vinkkelista. Se on hienoa, se on kaunista, mutta osaltaan se on myös hyvin vaikeaa.
Ennen Japaniin tuloani luin monia vaihtariblogeja. Ei liene mitenkään harvinaista puuhaa seikkailun nälkäisten vaihto-oppilaan taimien keskudessa. Monet lukemani blogit olivat Rotaryn vaihto-oppilaiden kirjoittamia, sillä kiinnostihan sitä vähän, millaisen järjestön kyytiin sitä oltiin hypätty. Ja niin vuoden kuluessa Suomen puolella, samaa se teki kirjoittajien puolella (aika raju väite, tiedetään). Aika kului, perheet vaihtuivat. Mutta tästä ei sitten kirjoitettukaan monesti kuin parilla sanalla.
Syy perheille omistetun kirjoitusajan puutteeseen ei missään tapauksessa ole yhteydessä siihen, etteivätkö kirjoittajat välittäisi perheistään. Uskon vakaasti, että kuka tahansa kiintyy lopulta aluksi ventovieraisiinkin ihmisiin, jotka ottavat kotiinsa, jotka näkee joka päivä, jotka asettavat rajoja ja pitävät huolta. Vaihto-oppilaan elämä on useimmiten tapahtumarikasta, ja jos sattuu (yrittämään ainakin) pitämään tällaista pikkublogintapaista, kerrottavaa on monesti vain liian paljon ja aikaa (ja/tai tarmokkuutta nähdä vaivaa) liian vähän aiheen puimiseen.
Mutta minäpä olen nyt päättänyt olla reipas *aplaudes and stuff * ja sanoa aiheesta muutaman sanasen.
Koko vaihtovuoden mainittavin prosessi on sopeutuminen. Sopeutuminen ilmastoon, sopeutuminen kieleen, sopeutuminen kulttuuriin ja ympäröiviin ihmisiin. Sopeuduttavista ihmisjoukoista suurimmin vaikuttaviksi asettaisin koulukaverit ja perheen, sillä nuo kaksi elinympäristöä ovat varsinkin täällä idässä ehkä arkielämän ajankäyttöön suurimmin osallistuvat tekijät, ja näin luovat pohjan kaikelle muullekin touhuamiselle ja sille mielialan vireelle, jolla sitä päiviään elää. Kun noihin kahteen osa-alueeseen on hienosti-nätisti-viehkosti sopeuduttu, niin eiköhän sitä kaikki muukin tunnu ainakin vähän valoisammalta.
Sopeutuminen itsestään vie aikaa, kenellä nyt mitenkin pitkään. Itselläni sellaiseen tasapainoiseen oloon pääseminen vei parisen, kolmisen viikkoa (mikä siis tarkoittaa käytännössä sitä, että sisaruksia ja kavereita uskaltaa jo kiusata, että ja aamulla voi jo alkaa valittaa väsymystä, niin kuin kaikki normaalit ihmisolennot.)
Hienoa, loistavaa, sanon taas. Yksi asia vähemmän sopeuduttavana. Kunnes tulee aika vaihtaa perhettä, ja prosessi täytyy käydä uudelleen.
Se ei ole paha asia, uuteen perheeseen siirtyminen. Ei lainkaan. Alussa, 'ensimmäisinä iltoina (iltoina, koska jos yksinäisyyden tuntemuksia joskus ilmenee, ne ilmenevät yleensä, no, yksin, eli minun kohdallani ennen nukkumaan menoa) uudessa kodissa' se saattaa kyllä tuntua siltä, kun ei sitä edellistä perhettä voi noin vain korvata, miksi sitä pitää taas vaihtaa maisemaa juuri kun on alkanut tottua ja muuta masentavaa.
Ja eihän niitä perheitä voikaan korvata. Ei mitään rakasta voi. Mutta ei se estä sitä, etteikö siihen rinnalle voisi saada muita rakkaita asioita, joita kaivata, kun sitä taas 'vaihtaa maisemaa'.
Toisin sanoen: ensimmäisestä isäntäperheestä tuli minulle hyvin rakas (kyynelehdin varmaan enemmän kuin Suomesta lähtiessäni silloin muuttoa edeltävänä koulupäivänä. Ja yönä. Ja aamuna.) mutta niin on tulossa tästä uudestakin. Hitaasti, mutta varmasti.
Minulla on nyt täällä neljä kerrosta asuintilaa, ihana isosisko Yuka (plus vielä kaksi muuta isosiskoa (Saori ja Kaori, onko söpöä vai mitä) ja isoveli Yuuichi, mutta he asuvat jo omissa pesissään), herttainen host äiti Tomiko, host isä Shigeo, joka muistuttaa lievästi rölliä sekä papparaiskoira Ryuu (SE ny on söpö jos mikä).
Enköhän minä tule siis pärjäämään.
Tässä on nyt niin paljon vipattavaa, pikkutekstiä, että taidan säästää teidät järkyttävän tarkalta kuvailuta tältä erää. Ollos siis hyvä, sekalaisia tapahtumia näiltä viime ajoilta:
Tai'ikusai, eli koulun urheilufestivaali.
Vähän samantapaista puuhaa kuin ala-asteen urheilukilpailut. Paitsi että ei olla ala-asteella ja mittakaavaa on venytetty sekä tapahtuman koossa, kestossa, että taitotasossa.
Ei hajuakaan, että kuka tässä juoksee, mutta aika lennokkaasti se siinä viilettää
Tällaisissa karsinoissa aitauksissa jokaiselle luokalle merkityllä, omalla, tilan suhteen rajoitetulla alueella sitä piti odotella vuoroaan
Oli ihan mukava päivä siitä huolimatta, että paloin aika ilkeästi. Näytti vähän aikaa siltä kuin olisi ollut jalassa reiteen asti ulottuvat punaiset sukat, käsissä samaa sävyä olevat miltei olkapäähän ulottuvat hansikkaat ja keskellä naamaa räikeän punainen laikku (kuin humalaisella, kuten rakas ystäväiseni Mizuki niin huomaavaisesti mainitsi).
Yokohama & Ghibli
Nyt kun kuvatiedostojani selailen, tajuan, etten hirveästi otellut kuvia tuolla retkellä - koska Yokohamassa olin vieraana toisten (suomalainen vallan mainio vaihtari Anni sekä hänen isäntäperheensä, joka on myös Suomen perheessä nyt olevan japanilaisvaihtarin perhe - terveisiä, Keiko!) kodissa, missä ei tule mieleen leikkiä turistia, ja Ghibli-museossa valokuvaaminen taasen oli kiellettyä sisätiloissa, surullisesti.
Siinä kuitenkin julkisivu ja se jokseenkin kuuluisa robotti-ei-ihan-niin-ryttynen-mutta-vähän:
Pettymyksekseni ei ollut museossa jättitotoroa, jonka vatsanpäällä maata :C Ja kissabussikin oli sallittu vain pienille :CC
Tokio taas, lapsoset~
(Oikeastaan tämän otsikon pitäisi olla ennen tuota Yokohama/Ghibli osiota, sillä tämä tapahtui juuri ennen sitä. Mutta koska huomasin sen vasta nyt ja koneeni on tyhmä ja minä olen laiska se on oikein hyvä näin.)
Okei tämä tässä on erittäin surkea kuva ötökästä, mutta minun oli nyt pakko laittaa se tähän. Koska otin siitä varmaan kolmekymmentä kuvaa. Aluksi asenteella 'ohoo nappaan kuvan!', mutta tämä ei onnistu. Yritän uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Koska Roosan on pakko saada kuva, kun on jo aloittanut. Joten hän jatkaa ja polkee jalkaa kunnes saa kuvan. Huokaus. Oli host-siskolla hauskaa siinä vieressä, maha kippuralla nauraessa.
Hihii muumeja
Meinasin kyllä kuolla söpöyden määrään kun törmättiin tällaiseen pikku-samuraihin.
Huh, tässä tältä erää. Parin viikon päästä taas, ellei ihmeitä tapahdu.
Näkemisiin~
