Elossa olen, uskokaa tai älkää

Oi sitä päivää, kun päätin olevani liian laiska kirjoittaakseni mitään ennen kuin lähdin Japaniin. Sitä ei tajunnut, että juuri niinä ensimmäisinä päivinä tulevat suurimmat muutokset, ja että juuri tuolloin sitä vähiten ajattelee jonkun kumman blogin kirjoittamista.

 

Jos tuon olisin silloin tajunnut, tältä mammuttikirjoitukselta olisivat säässtyneet sekä minä että ihanainen perheeni. Iloa.

 

Sydämeni itkee verta, sillä tässä tosiaan tulee sen verran kerrottavaa, että minkäänlaiselle kirjalliselle kikkailulle ei jää sijaa. Kuviakaan ei vielä tässä postauksessa ole, sillä jostain syystä kuvat ei suostu siirtymään, niin että yrittäkää vain pysyä perässä, jos viitsitte.

 

Teitä on varoitettu...

 

Helsingin lentokentältä lentoon lähtö itsessään ei oikeastaan tuntunut mitenkään kummalta, mitä itse ihmettelin kovasti. Oli vähän sama olo kuin kouluun lähdettäessä. Sellainen, että kaikki olisi täysin normaalia, että vuosi ulkomailla ei olisi kuin yksi päivä lisää.

 

Lennon aikana en nukkunut yhtään. Silmäystäkään. Kissan pierun vertaa. (Se johti sitten siihen, että olin hereillä sellaiset hauskat 28 tuntia...) Rosalla, kanssani lentäneellä vaihtarilla ei mennyt sen paremmin, joten valvottiin sitten yhdessä ja pelattiin pasianssia.

 

(Tarina Elisalle: Kun oli noin tunti arvioituun laskeutumisaikaan, ikkunasta katsellessani huomasi taivaanrannassa tavattoman kauniita saaria ja rantaviivan. Ylitseni velloi sellainen onnen puuska, että melkein kyynelet tuli, ajatukset meni suuntaan siinä se nyt sitten on, väliaikainen kotimaani, Japani. Siinä tippa linssissä tihrustaessani huomaankin sitten, että saaret olivatkin pilviä...)

 

Naritan lentokenttä yllätti hieman. Pilvenpiirtäjiä me Rosan kanssa kovasti odotettiin, mutta puitahan siellä vain oli, ja 'tuollaisia kuppaisia pikku seinänpätkiä', kuten Rosa niin oivasti sellaisia kivimuurin-tapaisia-juttuja kuvasi. Pidemmälle jatkettaessa näkymät muuttuivat hieman enemmän odotusten kaltaisiksi, mutta yllättävää se kyllä oli.

 

Naritan lentokentästä selviytymiseen minulla ja Rosalla taisi mennä sellainen mukava tunti. (Sarkastisesti, sillä se kuumuus oli TAPPAVAA MITEN NÄÄ IHMISET ON EES ELOSSA TÄÄLLÄ. Jotenkin myös Rosan passissa, viisumissa ja jossain-muussa-tärkeässä-paperissa-jota-en-ny-muista onnistui kaikissa olla eri lailla kirjoitettu sukunimi, mikä hieman hidasti matkaa.)

 

Lopulta kuitenkin selviydyimme uloskäynneille, jossa molempien isäntäperheet (ja Rosan Rotary-klubi) odottivat tervettulokylttien kera. Luonnollisesti en ottanut tästä kuvasta yhtäkään kuvaa. Arvatkaa vaan, harmittaako.

 

Ajo Naritasta Kasukabeen taisi kestää noin tunnin. Saman verran taitaa matkaa taittua myös Tokioon. (Huoh, sinne jäi se puolen tunnin oletus...) Matka ei ollut lainkaan kiusallinen, kuten vähän etukäteen vähän pelkäsin. Kovasti juttelivat. Yuko, kolmannen isäntäperheen tytär puhuu niin täydellistä englantia, että ihan korvia hivelee. Juuri englannin kielessä se juttoloinnin pääpaino oli, mutta ylpeyttäni pönkittääkseni voin sanoa, että sain minä sitä perus konnichiwa, watashi no namae wa roose desua enemmän japania käytettyä. Hehe.

 

Kuumuus oli, kuten sanottu, tappavaa, ja väsymys muistutti etäisesti silmien takana takovaa pehmustettua moukaria. Mutta hereillä oli pakko pysyä, sillä maisemat olivat yksinkertaisesti niin erilaisia, kuin Suomessa. (Yuko vaan naureskeli, miten saatoin seurata katsella yhtäkin taloa niin pitkään, kunnes se katosi mäen taakse. Mutta puolustuksekseni voin sanoa, että se oli aika hieno talo, nih.)

 

Ensi ajatukseni Kasukabesta oli että Ihan. Tajuttomasti. Taloja. Suhteellisen matalia omakotitaloja, mutta hyvin tiheään - sellaisia on täällä paljon. Joissain päin se on ihan kotoisaa, mutta yhdelläkin kujalla se toi vähän klaustrofobisia tuntemuksia.

 

Kasukabeen saavuttuamme suuntasimme suoraan Rotary-kokoukseen. Omalta osaltani ei huonommin olisi voinut mennä.

 

Jo tuolloin olin ollut jo yli vuorokauden hereillä, ja olo oli jo valmiiksi hieman sekava, mutta sitten minua pyydettiinkin pitämään lyhyt esittelypuhe. No, kyllähän se alku ihan hyvin sujui, japaniksi vielä. Mutta sitten kehotettiin jatkamaan, kertomaan itsestään ja sanat vain katosivat. Mao, viime vuonna Suomessa ollut vaihtari, oli vielä valmistautunut kääntämään puhettani suoraan suomesta japaniksi, mutta sanoja ei vain  tullut, niitä ei ollut. Siellä vain seisoin nolostuneena, kunnes sain piiiiiitkän hiljaisuuden luvan tulla pois. Mikä ensivaikutelma, muistan ajatelleeni, ja ajattelen vieläkin...

 

Mutta nämä ihmiset ovat ihan oikeasti ihania. Lohduttivat, että ei se mitään, yritä ensi kerralla uudestaan, mene nyt hyvä ihminen nukkumaan. Ihania, todella.

 

Kotona - sillä siksi minun tätä paikkaa on nyt kutsuttava, eikö? - oli vuorossa lyhyt esittelykierros siitä, miten kaikki toimii. Välillä tunnelma oli aika kiusallinen, sillä oli tosiaan saatanallisen väsynyt, enkä pahemmin jaksanut yrittää ymmärtää, mistä puhuttiin tai muutenkaan panostaa sosiaaliseen kanssakäymiseen. Suihkun jälkeen iki-ihana host-äitini, Yuko hänkin nimeltään, passitti minut päiväunille. (Hän puhuu vain japania, mutta jotenkin kummassa kykenen ymmärtämään häntä paremmin kuin monia muita.)

 

Ja siinä sängyllä maatessani, uuden huoneen kattoa tuijottaessani, se iski. Se tosiasia, etten tosiaan palaisi kotiin vasta kuin ensi kesänä.

Se tuli aivan äkkiä, varoittamatta, ja totaalisen musertavana faktana, ja minun on pakko myöntää että, tuli sitä vähän itkettyä, vaikken uskonut niin käyvän. Sillä pienellä hetkellä koti-ikävä oli niin suuri, että jos äiti tai joku muu perheenjäsen olisi juuri sillä hetkellä kävellyt ovesta sisään ja sanonut 'tule, mennään kotiin', en olisi tiennyt, mitä tehdä.

Nukahdin kuitenkin pariksi tunniksi, ja herättyäni olo oli taas täysin normaali. Mutta koti-ikävä on voimakas tunne, sen tiedän  nyt.

 

Nukkuessani host-veljeni Tatsuki oli tullut kotiin. Hän on 21-vuotias, opiskelee ja työskentelee jossain ravintolassa, ja on ilmeisesti aika pro jalkapallossa (onha soccer suomeksi jalkapallo...?). Tullaan tosi hyvin toimeen. Vaikuttaa just sellaiselta tosi kiusattavalta isoveljeltä, jonka olen aina halunnut.

 

Host-siskoni Sachiko tuli aviomiehensä - tai dannansa, kuten nämä täällä kutsuu - kanssa illalla päivälliselle. RUOKAA OLI IHAN JUMALATTOMASTI JA SE OLI IHAN JUMALATTOMAN HYVÄÄ. Nälkään en ainakaan kuole...

 

Illallisen jälkeen yritimme Manon (host-isä) ja Tatsukin kanssa saada konettani yhdistämään verkkoon, mutta Julianpa (kyllä, olen juuri niit kummajaisia, jotka nimeää elektroniset laitteensa) oli päättänyt ryhtyä kapinalliseksi, eikä suostunut moiseen. Kuntoon se saatiin kuitenkin vasta seuraavana päivänä (tänään). (Väsymyksen seuraksi yksi syy lisää, miksi nyt on niin heleeeekutisti kirjoitettavaa nyt...)

 

Loppuilta tulikin seikkailtua Tatsukin kanssa Facebookin ihmeellisessä maailmassa, mikä pistää pisteen sille uskomattomalle  havainnolleni, että kyllä, todellakin, leikkiä laskematta - japanilaisetkin ovat itse asiassa ihan normaaleja ihmisiä. Burn.

 

Tämän päivän tekemisiäni olen nyt hieman väsynyt selittelemään... Papereita käytiin kaupungintalolla täyttelemässä (ihan samanlaista turhaa odottelua siellä oli kuin suomalaisessa pankissakin) mentiin sitten japanilaiseen ravintolaan (LISÄÄ RUOKAA) ja loppupäivä vietettiin ihan kotosalla. Oleilu käy koko ajan leppoisammaksi, kun oppii tuntemaan vähän näitä ihmisiä.

 

Onnittelen tosiaan niitä, jotka on tänne asti jaksanut lukea. Sillä tähän tämän nyt tällä kertaa lopetan. Jeejeeworms.

 

Oyasuminasai vaan kaikille.

 

(Alennun jopa laittamaan tällaisen hienon sydämen tähän loppuun, ihan teitä varten: <3

Ollos itsestä ylpeitä, jokseenkaan en noista nimittäin tällaisissa teksteissä välitä.)